Sulo

viiminen yhteinen kuva

Tää postaus on omistettu äitin nykyselle, liian pian entiselle, koiralle Sulolle. Äiti joutuu antamaa meiän pikkuriiviön uutee perheesee, koska sille ei Sennin myötä oo riittäny tarpeeks huomiota ja aikaa. Sulo on aina ollu meiän perheen lellikki ja sylivauva, Sennin myötä se on joutunu väistämää sen paikalta ja miäkää en asu enää kotona. Sulo ei tuu ollenkaa toimee Sennin kans; ärhentelee, murisee ja näykkii. Sulo täyttää maaliskuussa jo neljä, mut luonteelta se on ihanku pien pentu edellee. Maailman seurallisin ja innokkain koira mitä oon koskaa tavannu, ei ainakaa kukaa jää huomaamatta ku Sulo rynnistää paikalle pomppimaa kaikkien sylii!! <3 Vaikka se on välil sellanen kiusankappale, rakastan sitä silti ihan älyttömän paljon. Mulla on jo nyt sitä niin kova ikävä, tuntuu et sydän halkeaa.

Mul on kauheen paha mieli siitä ku en ite pysty ottamaa Suloo mun luo asumaa. Se ei mitenkää pärjäis kerrostalossa, haukkuis tauottomasti ihan koko aika ja mulla on jo Veera&Romeo. Salaa toivon koko aika itsekkäästi ettei se uus perhe tulis toimee Sulon kans ja se tulis bumerangina takasin kotii asumaa. Ihan kamalaa, en haluu et lauantai koittaa koskaa. Eilen näin Sulon vikan kerran ku käytii Veeran kans viel moikkaamas sitä äitin luona, se oli oma ilonen ittensä, niinku aina. Ennen ku lähin kotii, rutistin Suloo eteisen lattialla ja itkin, samalla toivotin sille onnellista loppuelämää.

<3 Always in my heart.

XOXOIida