Halusin vaa tulla näin sunnuntai-iltana pikkasen purkamaa omaa oloani tänne blogin puolelle. Oon parin viimisen vuoden aikana todellaki oppinu mitä tarkottaa
ikävä. Se sydäntä raastavan haikee ja surullinen tunne mikä ei helpota koskaa. Mulla on paljon asioita ja ihmisiä joita ikävöin; Anna, Ukki & Mummo sekä paras ystävä näin päällimmäisenä. Joskus ikävän pystyy työntämää hetkeks syrjää, mut aina se on palannu samanlaisena ja aiheuttanu mielettömän itkukohtauksen.
Viime kesä ja tää syksy on ollu tosi erilaisia pitkää aikaa, yleensä oon kiertäny keikoilla kesät talvet eikä tyhjyyttä oo koskaa ollu. Nyt ei oo ollu keikkoja, joten en oo nähny rakkaimpia ystäviäkää pitkii aikoihin. Oon monena iltana itkeny murulle miten mä oikeesti tarvin Annaa ja sitä puolta elämästä, ilman sitä kaikkee oon jotenki rikkinäinen ja jotaa tärkeetä puuttuu. Ne ihmiset ja se elämäntapa on antanu mulle niin paljon ettei sitä voi ees sanoilla kuvailla. Kaikki muistot, ystävät, itkut, naurut, kaikki. Tää on rakkautta mitä kukaa ei voi koskaa ottaa pois. Onneks tää ikävä helpottaa ainaki hetkellisesti tässä kuussa...
Mulla on myös mieletön ikävä mun rakkaita isovanhempia jotka nukku pois kahtena edellisenä syksynä pari päivää ennen ja pari päivää jälkeen mun 18- ja 19- vuotissynttäreiden. Näin viime yönä unta et olin mökillä iskän kanssa, kaikki oli niinku pienenä; ruokapöytä katettu, radiosta soi klassinen radiokanava ja ulkona paisto aurinko. Jopa kaikkein tärkein oli siellä, nimittäin ukki ja mummo. Olin unessa tässä päivässä ja itkua pidätellen niiden halauksessa yritin saada selville miten ne oli siellä kaikesta huolimatta. Mummon vastaus oli; suuri osa tutuista muistaa meidät täällä mökillä, joten voimme elää uudestaan täällä teidän kaikkien rakkaiden sydämissä. Heräsin noiden sanojen jälkeen itkusena ja päätin ettei enää oo mitää syytä pelätä mökille menemistä monen vuoden jälkeen vaikka rakkaat isovanhemmat on poissa, muistot elää ikuisesti ja jonain kauniina päivänä toivon omille lapsilleni yhtä ihanan lapsuuden mökillä mummolassa niinku itelläni oli. Oon kammonnu mökille menoa nimenomaa muistojen ja sen tunnemyräkän takii mikä sinne mennessä väkisinki tulee, ens vuonna aion kuitenki voittaa tän pelon ja kullata mummon ja ukin muiston menemällä sinne. Siellä mä oon kasvanu ja niistä paikoista nään unia.
Ikävöin myös mun parasta ystävää Heiniä tosi usein. Oli niin ihanaa ku asuttii molemmat Kotkassa ja nähtii päivittäin koulussa ja tyylii koulun jälkeeki joka päivä, nykysin nähää ehkä pari kertaa kuukaudessa ja se on ihan liian vähä. Haluisin nähä vähintää joka viikko, mut se on periaatteessa mahdotonta ajan ja rahan takii, Kouvolasta Mikkelii ja toisinpäin on kuitenki välimatkaa ja molemmilla ns. omat elämät omilla tahoillaan. Onneks perjantaina kuitenki nähää kuoman kanssa ja mennää yhessä bilettämää Cheekin keikalle! <3 Tulee niin huippua taas kerran, pian!
Tajusin muuten tätä tekstiä oikolukiessa ettei tässä oo mitää järkeä, ehkä kirjotin tän kuitenki enemmän omaa pahaa oloa purkamaa, joten älkää välittäkö tästä tönkkösyydestä. Jos joku jakso kuitenki lukea, niin respectit sille. Huomenna teen teille ilosemman postauksen ja esittelen vaikka perjantaisen halloween-asuni. Jokatapauksessa lähen nyt koittamaa nukkumista et jaksan taas viikon painaa koulussa ja pähkäillä minkä väriset pidennykset otan tällä kertaa yliviikolla. Hyvää yötä muruset. <3
- Iida
